Äiditön

Viime keväänä itkin lohduttomasti kun luin otsikoista siitä pienestä tytöstä, jonka isä ja tämän uusi puoliso tukehduttivat lakanaan. Päällimmäiseksi jäi mieleen se, että tämä pieni tyttö oli mukamas niin tasapainoinen ettei huoleen ollut aihetta. REIPPAUS ei aina merkitse sitä, että kaikki on hyvin. Olen itsekin kuullut sen monta kertaa, että olin niin vahvan tuntuinen ettei minulla varmaan ole mitään ongelmia kotona. Maailmassa tapahtuu paljon kauheuksia, mutta jotenkin tämä osui tunnelukkoon minussa. Mitä sitten on tapahtunut ja miten minusta tuli minä? Ja miksi aina puhutaan isättömistä lapsista ( kyllä, heitä on paljon ), mutta äidittömiä on myös :( Nyt olen lopullisesti orpo, koska isäni menehtyi v. 1989 ja äitini  2011.

Lapsuus

Muistan hämärästi seuranneeni vaippaikäisenä lentäviä lautasia sängystäni. Ne lautaset eivät tietenkään olleet ulkoavaruuden vieraita, vaan ihan oikeita ruokalautasia. Ja niitä heittelivät vanhempani. En muista muuta, mutta pelon muistan. Riidat jatkuivat ja jatkuivat, ja avioerohan siitä tuli. Viisivuotiaana jäin erossa isälleni. Minut määrättiin oikeudessa isälle, koska äitini ei tullut oikeuteen keskustelemaan asiasta. Hän luopui minusta, ja olen ajatellut jälkikäteen että se valinta muutti äitini elämän suunnan lopullisesti.

Muutin isäni kanssa uuden "äidin" luokse, jossa minua odotti uusi ja minua neljävuotta vanhempi sisar. Ihan tuntemattomia tämä uusi perheeni ei ollut, olin käynyt jo vauvasta asti vierailulla isäni edellisen perheen luona. Ennen muuttoa Kalevankadulle, olimme isäni kanssa hänen asunnossaan ja ainoa muistoni sieltä ei ole ruusuinen. Muistan itkeneeni rappukäytävässä, koska isäni oli sammunut ja en saanut häntä hereille. Joku ystävällinen naapurintäti tuli kysymään mikä hätänä, ja hän tuli herättelemään nukkuvaa. Muuta en muista.

Kalevankadulla oli suht´ rauhallista asua. Minulla oli siellä kavereita ja juoksimme usein iltamyöhään kortteleissa ja leikimme piilosta. Uusi äitini käytti kuitenkin myös reippaasti alkoholia, ja usein kuulin riitelyä itsestäni ( vaikka olin läsnä). Uusioäitini käytti minua riidoissa aina isääni vastaan. Olin se " kakara" joka pitäisi lähettäää lastenkotiin häntä kiusaamasta, ja enhän ole edes sukua. No joo, onneksi en ole hänelle sukua mutta sisarelleni kyllä, meillä on sama isä.

Nuoruus

Äitini asui Järvenpäässä ja kävin hänen luonaan joka toinen viikonloppu, niin kuin huoltajuussopimuksessa oli sovittu. Yleensä hän oli humalassa kun menin paikalle. Kestin sitä ja vaihtuvia miesystäviä teini-ikään asti, jolloin tein selväksi etten tule jos hän juo. Mutta siihen asti kävin tunnollisesti vierailuilla katsomassa, kun äitini tuhoaa itseään. Eräänä perjantaina kun menin paikalle ( olin n. 11), äitini oli kaatunut kännispäissään ja murtanut käsivartensa. Hän ei kuitenkaan ollut mennyt lääkäriin. Minä hätäännyin ja lähdin juoksemaan naapureille soittamaan apua. Kukaan ei auttanut, kaikki joilla kävin sanoivat vain että
" kännissä se äitisi on, ei sillä mitään hätää ole". Kukaan ei välittänyt hädästäni, ja se pelko ja ahdistus tapahtuneesta on seurannut minua aikuisuuteen asti. No, olin sitten sen viikonlopun sydän sykkyrällä äitini luona, mutta parantuminen on vienyt aikaa. En vieläkään oikein ymmärrä, miten ihmiset voivat olla niin välinpitämättömiä! Jos minun luokseni tulisi tuon ikäinen tyttö ja itkisi hysteerisesti niin MINÄ tekisin kyllä jotain! No äiti parani sitten siitä ja asiasta ei koskaan puhuttu enää uudestaan.
Keikuttuani vuosia äitini päihdeongelmaisessa elämässä mukana, päätin tipahtaa pois ja sanoin sen hänelle. Kuten arvata saattaa, sain haukut osakseni.

Naiseus

On ollut erittäin raskasta löytää itsestään naiseus, koska biologinen äitini jaksoi usein muistuttaa että " sinä se olet ruma, tyhmä ja kaikenlisäksi änkytät". Kun tapasimme viimeisen kerran ennen hänen kuolemaansa, hän kehui minua. Kehui siitä että olin sanonut hänelle hetkeä aikaisemmin vastaan, kun hän oli kironnut minut taas tapansa mukaan. Totesin silloin, että " sinä et puhu minulle noin, tai lähden pois". Tämä selvästi vaikutti häneen tällä kertaa niin voimakkaasti, että hän vihdoin kuuli mitä sanoin. Ja lääkärikierroksen aikana, hän totesi ylpeänä tyttärensä pitävän hänelle "jöötä". Että näin.

Viimeisellä kerralla ( Järvenpään Terveyskeskuksen vuodeosastolla ), ennen lähtöäni kysyin saisinko laulaa hänelle. En saanut. Enkä tänäkään päivänä tiedä miksi. Luultavasti ääneni toi hänelle mieleen jotain, mikä ei saannut tulla ulos. Lähdin siis paukkuvaan pakkaseen ja seuraaavan kerran tapaan äitini tuonpuoleisessa.

Kirsti Liisa Marjatta

En koskaan tuntenut äitiäni Kirstinä. Hänen lempinimensä oli Kikka. On harmillista, etten oppinut tuntemaan vanhempiani oikeasti. Isäni Karin  kuollessa olin täyttämässä viisitoista, ja se suhde jäi kesken täydellisesti. On ikävä isää edelleen.
Penkoessani Kikan asuntoa hänen kuolemansa jälkeen, löysin yhdestä kansiosta hänen runojaan. Runot oli kirjoitettu ennen syntymääni ja käsittääkseni Karille. Ja ne vasta ovatkin väkeviä, täynnä elämää ja rakkauden riutumaa. Olen myös kuullut, että hän oli iloinen, sydämellinen ja ystävällinen niille joista piti. Minä en saanut koskaan tuntea tuota naista, jonka nimi oli Kirsti Liisa Marjatta. Minä tunsin vain pienen, ahdistuneen ja katkeran naisen, joka ei kasvanut koskaan vastuulliseksi aikuiseksi. Mutta kaikesta huolimatta, hän oli yksi parhaista opettajistani ja tiedän että hän on henkioppaani.
Rakastan sinua äiti <3


 <3 Katri  <3