Rohkeutta on...

Mitä rohkeus on? Sitäkö, että syöksyt keskelle Keski-Afrikan sisällissotaa ja otat vastaan viattomille tarkoitetut luodit? Vai sitä, että menet rautatieasemalla keskeyttämään tappelunujakan? Onko rohkeus sitä, että annat avuntarvitsijalle lantin tai käyt ostamassa hänelle ruokaa lähikaupasta? Onko rohkeaa laittaa silmät kiinni illalla, ja toivoa heräävänsä seuraavana aamuna tai kävellä liikenteen mukaisesti suojatiellä? Kysymys on laaja ja ansaitsee pohdintaa pintaa syvemmältä..

Kävin eilen Rosen Terapeuttiopiskelija Sirpa Laaksosen luona hoidettavana. Sirpa on tuleva terapeutti ja aivan oikealla alalla ;) Suosittelen lämpimästi Sirpaa, mikäli Rosen -hoito kiinnostaa ja haluat oppia enemmän kehostasi ja sen mahdollisista jännitteistä.
Eniveis, hoidon jälkeen aloin kuin itsestään pohtimaan elämääni ja sen elinvoimaa tai kaarta, miten sen nyt haluaakaan ilmaista. Päädyin pohtimaan rohkeutta, ja olenko minä rohkea? Tyypilliseen tapaani listasin ensin ne tapaukset, joissa en ole ollut mielestäni rohkea. Ne kerrat, jolloin olen mennyt lukkoon tai muuten jähmettynyt pelosta tai muusta. Niitä kertoja riittää, ainakin omassa mielessäni. Muistelin esimerkiksi v. 92, kun olin Karjalohjalla sikatilalla harjoittelemassa. Laitoin syöttökoneeseen liian ison paakun rehua, ja se meni tukkoon ja alkoi savuta. Menin paniikkiin, lähdin etsimään isäntää ja hänen tultuaan paikalle sain nuhteet siitä, etten ollut älynnyt painaa hätä-painiketta että laite olisi pysähtynyt. Ei tuo hätäpainike tullut pieneen mieleenikään, minä olin paniikissa sen takia, että olin tehnyt väärin ja pelkäsin isännän reaktiota. No olisiko rohkeutta ollut sitten painaa tuota nappia? Tarkemmin ajateltuna ei! Olen ajatellut itsestäni,etten ollut rohkea. Miten väärässä olinkaan. Minä olin rohkea ja monella tapaa. Olin rohkea jo valitessani harjoittelupaikkaa, menin ROHKEASTI tuntemattomalle maaperälle, tuntemattoman perheen luo. Hyvä minä! Rohkeus taitaakin olla sitä,että valinnan hetkellä tiedostaa valintaan liittyvän vastuun ja kulkee silti päämäärää kohti vakaasti ja horjumatta. No, rehukone saatiin kuntoon ja asia unohtui. Se vaikutti kuitenkin tapaani ajatella itsestäni positiivisesti.

No,tämän uuden rohkeus ajattelumallin voimalla, alkoi oma rohkeuteni selviämään minulle pienin erin ( huom. EILEN :)  ).
Minä olen rohkea, monellakin tapaa. Eniten olen mielestäni ollut rohkea silloin, kun olen tehnyt jotain todella mullistavaa valintaa elämäni tienristeyksissä. Olin rohkea silloin, kun päätin lopettaa Stockmannin työni, silloin kun kosketin äitini kuollutta vartaloa ja ymmärsin ettei siinä lepää kuin kuori, sielu on lähtenyt jo jonnekin muualle, esiintymiseni TVOF:ssa oli rohkeaa, koska voitin pelkoni esiintyä kameroille jne. Rohkeuttani on testattu usein ja aina olen selviytynyt. Uusi ajatusmallini onkin, se että MINÄ OLEN ROHKEA, mitä tahansa valitsenkin! Teen valinnat kriittisesti, suhtaudun uusiin asioihin terveellä mielellä ja olen avoin.

Nyt muutama lukija saattaa ajatella, että hyvähän sinun on paistatella rohkeuden aallokossa. Toista se on minun... Miten minä muka voin olla rohkea? Mies/ vaimo jätti, kaikki on syvältä ja masentaakin.. Ei siinä ole rohkeuden häivääkään!
Ole huoleti! Sinä, tämä , tuo ja me kaikki olemme rohkeita elämässämme.
Rohkeus voi olla ihan pikkiriikkinen asia. Rohkeus voi olla sitä, että valitset ystävälle avautumisen sen sijaan että menisit ja tekisit itsemurhan. Voit myös olla rohkea, antaessasi takin tuntemattomalle kun hänellä ei ole mitään, niinkuin taannoin tapahtui. Rohkeutta on myös sanoa jollekin ihmiselle, joka syö energiaasi että " nyt se on loppu". Elämämme valinnat ja se, että teemme niitä; se on rohkeutta ja se taito on meillä kaikilla!

Ole siis rohkeasti rohkea. Kuuntele mitä sydämesi haluaa. Aloita se jo tänään, se voi muuttaa elämäsi lopullisesti <3 <3 Ja jos tuntuu siltä, voit aina laittaa minulle viestiä. Minä tuen sinua, omien voimavarojeni puitteissa <3 

Hauskaa lauantaipäivää!

Katri

Kiusattu

Huh, pääsinpä eilen taas oikein aikamatkalle tunteisiini, jotka ovat olleet hautautuneina vuosien alle.
Lapseni Max on menossa yläasteelle ja hän kysyi omasta yläasteajastani, ja kerroin siitä hänelle. Kuinka helposti sitä vuosien saatossa "unohtaa" kaikki epämiellyttävät ja inhottavat asiat. Sitä vain porskuttaa eteenpäin, ja sipuliin tulee lisää kuoria. Minun henkinen sipulini on toki jo kevyempi kuin ennen, mutta silti...

Minun tarinani :

Olin koulukiusattu. Niinkuin moni meistä. Minun kiusaamiseni ei ollut fyysistä, mutta luokallani oli niitäkin joita kiusattiin esim. heittämällä harpilla selkään. Nytkin kirjoittaessani tätä, minua puistattaa melkein koko se aika, jonka vietin Rudolf Steiner- koulussa.  Miten ilkeitä ja brutaaleja ihmiset voivatkaan olla. Ja kukaan ei puuttunut siihen. Jopa oma luokanopettajanikin harrasti kiusaamista muutamien oppilaiden kohdalla. Oli tavallista( jos joku ei seurannut tunnilla ), ottaa taulusieni, kastella se märäksi ja heittää se tietyn oppilaan päälle muiden nauraessa. Ja tämän teki se "oma" luokanopettaja, miespuolinen "tukipilari". Hah, yök sanon minä. En kaipaa sanottavammin tämän opettajan läsnäoloa elämässäni.

Minun kiusaamiseni alkoi "vasta" neljännellä tai viidennellä luokalla. Jälkikäteen olen miettinyt syitä, joita olivat varmaankin perheeni " varattomuus ostaa viimeisimpiä muotivaatteita tms.", änkyttämiseni ja silmälasit. Tuttua kauraa monille. Luokallani oli useita keskimääräistä parempiosaisia tyttöjä ja poikia, ja se kyllä näkyi ja tuntui.
Tapasin n. 15 -vuotta sitten erään ihmisen joka oli ollut alaluokilla paras ystäväni, mutta hänestä tuli pahin kiusaajani myöhemmin. Olimme yhtäaikaa baarissa, ja parin neuvoa-antavan jälkeen menin tervehtimään häntä ja kysyin miksi hän kiusasi minua. Vastaus oli seuraavanlainen:
" Eikös joka luokalla ole joku jota kiusataan, tällä kertaa se olit sinä".
Menin sanattomaksi silloin ja menen nytkin.

No jokatapauksessa ilkeily, nauraminen ja näkymättömyys oli seuranani kahdeksanteen luokkaan saakka. Eipä ihme, että koulumenestys ei ollut kaksista. Kotona oli hankalaa, ja koulussa samoin. En muista milloin oli hauska mennä kouluun. Onneksi paras ystäväni oli samalla luokalla, ja häntäkin kiusattiin joten saimme tukea toisiltamme. Erityisen hyvin on mieleeni jäänyt erään esitelmän pito. Pidin esitelmän ilveksestä ( Lynx lynx ). Esitelmästä ei tullut oikein mitään. Minua jännitti, änkytin pahemmin kuin koskaan ja kaikki vain nauroivat. Opettajakin luultavasti. En muista sitä, mutta se oli yksi pahimmista kokemuksistani siihen asti.Voitte arvata, että esitelmien pito jäi useiksi vuosiksi...
Luokkani oli jollakin tavoin epäonnistunut. Maailmankaikkeus oli kasannut samanlaisia kusipäitä ( suoraan sanottuna) moninkertaisesti luokalleni. Kiusaamista oli, ja todellista sadismia joillekin. Edellä mainittu harpilla selkään heittäminen ei ole keksittyä. Yhtä tyttöä heiteltiin harpilla selkään useammankin kerran. Hän ei syystä tai toisesta kertonut asiasta vanhemmilleen, ja muistan soittaneeni heille asiasta. He kielsivät kaiken, ja käskivät minun olla puuttumatta asiaan. En siis voinut auttaa, mikä harmitti jälkeenpäin valtavasti.

Päätin vaihtaa koulua kahdeksannen jälkeen. Minut hyväksyttiin keväällä II-Normaalikouluun, joka sijaitsi silloin Huopalahdessa, ja tarkoitus oli aloittaa syksyllä yhdeksännellä luokalla uudessa koulussa. 
Olin onnellinen koulunvaihdoksesta ja odotin innolla syksyä. Mutta kesällä tapahtui jotakin, joka muutti TAAS kaiken.
Pihallamme tapahtui pahoinpitely. Naapurin mies hakattiin henkihieveriin muutaman markan takia, joita eräät  tytöt olivat pyytäneet, ja saatuaan kieltävän vastauksen he hakivat erään toisen henkilön hakkaamaan tämän miehen kostoksi. No, me kaikki naapuruston lapset olimme syystä tai toisesta paikalla. Myös minä. Täysin lamaantuneena pystyin vain tuijottamaan tuota kauheaa tapahtumaa. Poliisit tulivat paikalle, ja minä vanhimpana henkilönä jouduin kuulusteluihin, ja olisin joutunut todistamaankin oikeuteen, mutta sen sain onneksi peruttua psykologin lausunnon avulla.
Asia selvisi, ja toinen tytöistä vaihtoi paikkakuntaa vanhempiensa pakottamana. Kuulin kuitenkin pian tapauksen jälkeen, että minulle on annettu " tappouhkaus" siksi, että olen mennyt kantelemaan pahoinpitelystä. Kuljin koko kesän silmät selässäni ja pelkäsin että hakkaajat tulevat minun kimppuuni. Näin ei onneksi ollut, ja sain olla rauhassa. Mitään kriisiterapiaa tai muuta ei ollut saatavilla, oma perheenikin oli niin hajalla ettei apua tullut mistään. Sain selvitä siitäkin yksin. Selvisin.

Ei se siihen loppunut. Aloittaessani syksyllä uudella luokalla, ihmettelin miksi jotkut uudet luokkatoverini ovat minua kohtaan penseitä ja välinpitämättömiä. Syy selvisi pian. Ja se liittyi kesäiseen tapahtumaan. Toinen tytöistä ( se joka muutti pois) oli ollut tällä luokalla alusta saakka ja minä tulin hänen tilalleen. Useat luokkatoverini kokivat minut syylliseksi siihen, että tämä toinen oli joutunut lähtemään pois heidän luokaltaan.
Jouduin kohtaamaan tämän ikävän tapahtuman miltei joka päivä, ja koulunvaihto ei ollutkaan mikään helpotus.  No on myönnettävä, että oli minulla kuitenkin tosi paljon mukavampaa heidän kanssaan kuin aikaisemman luokkani kanssa :) Ja sain osallistua koulun musikaaliin Chess, joka oli unelmieni täyttymys. Wow, sitä muistelen edelleen lämmöllä!

Ensimmäinen kerta jolloin sain aloittaa puhtaalta pöydältä, oli lukion ensimmäinen luokka Etu Töölön - lukiossa. Tosin sekin kouluvuosi meni päin helvettiä, koska isäni oli kuollut kesällä.Sen vuoden jälkeen pakeninkin maatalouskouluun, jossa viihdyin hyvin <3 <3

Huh, tuon kaiken kerroin ( no joo en ihan kaikkea) Maxille eilen. Sanoin hänelle ties kuinka monetta kertaa, että " äitikin on ihminen ja minullekin on tapahtunut vaikka mitä". Mutta tärkeintä on se, ettei koskaan arvostele muita heidän ulkoasunsa tai vikojensa kautta. Ihmisyys ratkaisee.

Olen antanut anteeksi kiusaajilleni. Unohda en, mutta anteeksi annan. Turha kantaa mukanani menneisyyden painolastia, se on jo hapertunut kauan sitten seiteiksi ikkunoihini. Olen vapaa <3 <3

Hienon hienoa perjantaita kaikille,
toivottaa Katri

Iloitsen elämästä

Iloitsen elämästäni tänään. Tänään voin hyvin ja olen tasapainossa mieleni ja kehoni kanssa. No joo, keholle voisi ehkä antaa lisää liikuntaa.. Lähdenkin tästä kirjoitettuani lenkille, pirtsakkaan pakkaseen pakertamaan :)

Aina en ole iloinnut elämästäni. Elämässäni on ollut useita hetkiä, jolloin jokainen päivä on tuntunut pitkältä, pimeältä ja raskaalta.  Silloin oli vaikea herätä, olla työssä ja mennä nukkumaan. Eräänä päivänä monta vuotta sitten, olin juoksemassa ja tunsin kuinka happi loppui. En pystynyt enää juoksemaan. Lääkärissä ystävällinen nainen kysyi, olinko kenties stressaantunut ja siitä lähti elämäni lumipallo vierimään kohti uusia maisemia.

Tyypillisenä päihdeperheen lapsena, olen tottunut kantamaan huolta muista. Aina vain muista ja heidän tarpeistaan. Siihen liittyy voimakkaasti myös se, että pettymyksen tai surun tullessa kohdalle sitä vain nielee kaiken ja jatkaa sinnikkäästi eteenpäin. Eteenpäin, vaikka rinnassa on iso raskas kivi joka painaa NIIN paljon. Tuona syksyisenä päivänä olin vain niellyt tarpeeksi, kuppini kiehui yli.

Olin kaksi viikkoa sairaslomalla. Silloinen työnantajani ei katsonut asiaa hyvällä, mutta minkäs teit. Täytin  lääkärin ohjeen mukaan viikkoni, eli tein sitä mikä minusta oli mukavaa ja lepäsin. Kaksi viikkoa levättyäni, päätin kuitenkin palata töihin, koska en jaksanut olla vain kotona. Minulle tarjottiin muutamaa eri lääkevalmistetta, mutta kieltäydyin niistä toistuvasti. Olin saanut nimittäin mahdollisuuden ystävältäni, ja se oli muuttava elämäni suunnan täydellisesti.Tämä mahdollisuus oli Rosen-terapia. Olin tutustunut Roseniin aikaisemmin syksyllä ja minun teki mieli kauheasti mennä kokeilemaan miltä se mahtaa tuntua. Käyntikerta on kuitenkin suht´kallista ja olin jättänyt ajatuksen hautumaan parempia aikoja varten. Ystäväni, joka on muusikko sanoi yhteisen keikkamme jälkeen näin: Annan oman keikkapalkkkioni sinulle, että pääset Roseniin ja tulet sen jälkeen voimaan paremmin.. Tätä en unohda koskaan <3 Kiitos L. Annoit elämää suuremman lahjan, ystävyyden!

Rosen -terapia sopi minulle ja sain sieltä sen minkä tarvitsin juuri sillä hetkellä. Terapeutti löysi kehostani valtavasti jännitteitä ja sain purettua ahdistuksiani turvallisesti hänen kanssaan. Wow, ajattelin silloin. Askel muuttui kevyemmäksi, oman itsen tuntemus rikkaammaksi ja elämäni selkeytyi ratkaisevalla tavalla. Käynti Rosen-terapeutilla oli alkusoittoa sille mitä olen nyt.
Ja turha kai puhuakaan siitä mitä työterveyshuolto oli tästä mieltä hoitomuotona..heh. Lääkärin ilme oli sanoinkuvaamaton ja näkemisen arvoinen :) Mutta kävelin ylpeänä sieltä silloin ulos ja tunsin vastaavani itse tulevaisuudestani.
Sen jälkeen olen opiskellut mm. Reiki-masteriksi, käynyt 2 kurssia Bach- kukkaterapiaa, ja nyt opiskelen klassiseksi hierojaksi. Henkinen tie voi olla matkan takana..  Pitkä tie ja pitkä matka, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä käydä sille polulle mitä haluaa kulkea.  Meistä jokainen tarvitsee omat karikkonsa matkan varrella, mutta aina voi selvitä sen olen huomannut.  Nyt istun tässä ja kirjoitan matkastani teille. Sekään ei olisi ollut mahdollista ilman tätä kaikkea mitä olen kokenut. Kiitos elämä, kiitos ystävät ja kiitos karikot <3

Tässä muutamia linkkejä muistin virkistämiseksi:

Rosen- terapia : http://www.rosenterapia.com/

Bach kukkaterapia: http://www.freespirit.fi/bach.html

Reiki : http://www.reikiry.fi/

Ihanaa viikonloppua Teille kaikille ja iloitkaa elämästä <3 <3

Katri

Ääniä

Äänessä ja musiikissa on voimamme ja ihmisyytemme. Ääni tuo sinulle ja minulle lupauksen jostain paremmasta. Ääni on energiaa. Ääni voi parantaa jo arpeutuneet haavat. 

Mikset juuri sinä voisi laulaa tai soittaa? Ympärillämme on liikaa ihmisiä, jotka yrittävät kahlehtia meitä ohuilla seiteillään. Nämä ihmiset etsivät jotain kadotettua, mutta eivät löydä. Siksi he yrittävät etsiä sitä meistä muista, ja estää meitä tekemästä sitä mitä itse haluamme.
Jos ääni ja sen käyttäminen on sinulle vaikeaa, on syytä miettiä miksi. Olemme ainutlaatuisia, ja äänemme on siis ainutlaatuinen.Ääni on tunneasia, ja sen löytämisestä alkaa vapautuminen ja vapaus elää. Elää sitä elämää, jonka itse haluat ja valitset.
Rakasta siis ääntäsi, vaikka se olisikin karhea, epäileväinen, hiljainen, surullinen tai mitä vain.
Vain sinä voit antaa äänen omalle itsellesi, hyppää siis rohkeasti tuntemattomaan. Anna äänen viedä sinut unelmiin, tuntemattomiin paikkoihin ja matkalle omaan itseesi <3

Rakasta Itseäsi, sinä olet tämän maailman ääni <3 <3
Katri

Lapsemme 
sanat: Katri Somerjoki


Nauravat lapset,
tässä maailmassa.
Savupiiput käsissään
eilisen murheet silmissään.

Hymyilevät lapset
tässä maailmassa.
Raunioilla keskenään
huomisen murheet silmissään.

Vakavat lapset
tässä maailmassa.
Muovilautaset käsissään
eilisen kyyneleet silmissään.

Itkevät lapset
tässä maailmassa.
Piilotettuina yksinään
huomisen kyyneleet silmissään.

Ota paha pois, ota suru pois.
Ota paha pois, ota suru pois.

Äiditön

Viime keväänä itkin lohduttomasti kun luin otsikoista siitä pienestä tytöstä, jonka isä ja tämän uusi puoliso tukehduttivat lakanaan. Päällimmäiseksi jäi mieleen se, että tämä pieni tyttö oli mukamas niin tasapainoinen ettei huoleen ollut aihetta. REIPPAUS ei aina merkitse sitä, että kaikki on hyvin. Olen itsekin kuullut sen monta kertaa, että olin niin vahvan tuntuinen ettei minulla varmaan ole mitään ongelmia kotona. Maailmassa tapahtuu paljon kauheuksia, mutta jotenkin tämä osui tunnelukkoon minussa. Mitä sitten on tapahtunut ja miten minusta tuli minä? Ja miksi aina puhutaan isättömistä lapsista ( kyllä, heitä on paljon ), mutta äidittömiä on myös :( Nyt olen lopullisesti orpo, koska isäni menehtyi v. 1989 ja äitini  2011.

Lapsuus

Muistan hämärästi seuranneeni vaippaikäisenä lentäviä lautasia sängystäni. Ne lautaset eivät tietenkään olleet ulkoavaruuden vieraita, vaan ihan oikeita ruokalautasia. Ja niitä heittelivät vanhempani. En muista muuta, mutta pelon muistan. Riidat jatkuivat ja jatkuivat, ja avioerohan siitä tuli. Viisivuotiaana jäin erossa isälleni. Minut määrättiin oikeudessa isälle, koska äitini ei tullut oikeuteen keskustelemaan asiasta. Hän luopui minusta, ja olen ajatellut jälkikäteen että se valinta muutti äitini elämän suunnan lopullisesti.

Muutin isäni kanssa uuden "äidin" luokse, jossa minua odotti uusi ja minua neljävuotta vanhempi sisar. Ihan tuntemattomia tämä uusi perheeni ei ollut, olin käynyt jo vauvasta asti vierailulla isäni edellisen perheen luona. Ennen muuttoa Kalevankadulle, olimme isäni kanssa hänen asunnossaan ja ainoa muistoni sieltä ei ole ruusuinen. Muistan itkeneeni rappukäytävässä, koska isäni oli sammunut ja en saanut häntä hereille. Joku ystävällinen naapurintäti tuli kysymään mikä hätänä, ja hän tuli herättelemään nukkuvaa. Muuta en muista.

Kalevankadulla oli suht´ rauhallista asua. Minulla oli siellä kavereita ja juoksimme usein iltamyöhään kortteleissa ja leikimme piilosta. Uusi äitini käytti kuitenkin myös reippaasti alkoholia, ja usein kuulin riitelyä itsestäni ( vaikka olin läsnä). Uusioäitini käytti minua riidoissa aina isääni vastaan. Olin se " kakara" joka pitäisi lähettäää lastenkotiin häntä kiusaamasta, ja enhän ole edes sukua. No joo, onneksi en ole hänelle sukua mutta sisarelleni kyllä, meillä on sama isä.

Nuoruus

Äitini asui Järvenpäässä ja kävin hänen luonaan joka toinen viikonloppu, niin kuin huoltajuussopimuksessa oli sovittu. Yleensä hän oli humalassa kun menin paikalle. Kestin sitä ja vaihtuvia miesystäviä teini-ikään asti, jolloin tein selväksi etten tule jos hän juo. Mutta siihen asti kävin tunnollisesti vierailuilla katsomassa, kun äitini tuhoaa itseään. Eräänä perjantaina kun menin paikalle ( olin n. 11), äitini oli kaatunut kännispäissään ja murtanut käsivartensa. Hän ei kuitenkaan ollut mennyt lääkäriin. Minä hätäännyin ja lähdin juoksemaan naapureille soittamaan apua. Kukaan ei auttanut, kaikki joilla kävin sanoivat vain että
" kännissä se äitisi on, ei sillä mitään hätää ole". Kukaan ei välittänyt hädästäni, ja se pelko ja ahdistus tapahtuneesta on seurannut minua aikuisuuteen asti. No, olin sitten sen viikonlopun sydän sykkyrällä äitini luona, mutta parantuminen on vienyt aikaa. En vieläkään oikein ymmärrä, miten ihmiset voivat olla niin välinpitämättömiä! Jos minun luokseni tulisi tuon ikäinen tyttö ja itkisi hysteerisesti niin MINÄ tekisin kyllä jotain! No äiti parani sitten siitä ja asiasta ei koskaan puhuttu enää uudestaan.
Keikuttuani vuosia äitini päihdeongelmaisessa elämässä mukana, päätin tipahtaa pois ja sanoin sen hänelle. Kuten arvata saattaa, sain haukut osakseni.

Naiseus

On ollut erittäin raskasta löytää itsestään naiseus, koska biologinen äitini jaksoi usein muistuttaa että " sinä se olet ruma, tyhmä ja kaikenlisäksi änkytät". Kun tapasimme viimeisen kerran ennen hänen kuolemaansa, hän kehui minua. Kehui siitä että olin sanonut hänelle hetkeä aikaisemmin vastaan, kun hän oli kironnut minut taas tapansa mukaan. Totesin silloin, että " sinä et puhu minulle noin, tai lähden pois". Tämä selvästi vaikutti häneen tällä kertaa niin voimakkaasti, että hän vihdoin kuuli mitä sanoin. Ja lääkärikierroksen aikana, hän totesi ylpeänä tyttärensä pitävän hänelle "jöötä". Että näin.

Viimeisellä kerralla ( Järvenpään Terveyskeskuksen vuodeosastolla ), ennen lähtöäni kysyin saisinko laulaa hänelle. En saanut. Enkä tänäkään päivänä tiedä miksi. Luultavasti ääneni toi hänelle mieleen jotain, mikä ei saannut tulla ulos. Lähdin siis paukkuvaan pakkaseen ja seuraaavan kerran tapaan äitini tuonpuoleisessa.

Kirsti Liisa Marjatta

En koskaan tuntenut äitiäni Kirstinä. Hänen lempinimensä oli Kikka. On harmillista, etten oppinut tuntemaan vanhempiani oikeasti. Isäni Karin  kuollessa olin täyttämässä viisitoista, ja se suhde jäi kesken täydellisesti. On ikävä isää edelleen.
Penkoessani Kikan asuntoa hänen kuolemansa jälkeen, löysin yhdestä kansiosta hänen runojaan. Runot oli kirjoitettu ennen syntymääni ja käsittääkseni Karille. Ja ne vasta ovatkin väkeviä, täynnä elämää ja rakkauden riutumaa. Olen myös kuullut, että hän oli iloinen, sydämellinen ja ystävällinen niille joista piti. Minä en saanut koskaan tuntea tuota naista, jonka nimi oli Kirsti Liisa Marjatta. Minä tunsin vain pienen, ahdistuneen ja katkeran naisen, joka ei kasvanut koskaan vastuulliseksi aikuiseksi. Mutta kaikesta huolimatta, hän oli yksi parhaista opettajistani ja tiedän että hän on henkioppaani.
Rakastan sinua äiti <3


 <3 Katri  <3

Avocado

Syön usein avocadoa. Se on mielestäni erittäin hyvää ja maukasta ruokaa, ihan sellaisenaan. Joku on kuulemma kehittänyt myös "Pasta con Avocado", mutta sitä en ole vielä maistanut. Pitäisi varmaan.

Kaupassa Avocadot ovat suhtellisen helppo valita, koska kaikki näyttävät päällisin puolin melko lailla samoilta. Haluan avocadoni kypsinä, ja tiedän että pehmeä pää paljastaa kypsyysasteen. Kaupassa asiointi avocadon merkeissä onkin yleensä helppoa.

Ihan yhtä helppoa elämäni ei ole kun tapaan uusia ihmisiä. Kuinka usein olenkaan sortunut " väärinarviointiin", vain ulkonäön perusteella? On kuin tilaisi pikaruokala-annoksen ilman palautusoikeutta, jos arvioi ihmisen  vain hänen vaatetuksensa perusteella. Tästä tavasta olen pyrkinyt pääsemään eroon, suht´hyvin tuloksin. En tuomitse ketään, ja annan kaikille ja kaikelle mahdollisuuden. Ja myönnetään, elämäni on tullut mukavammaksi :)

Myös surutyö päättyneiden ihmissuhteiden kanssa on ajoittain raskasta. Olkoon kyse sitten sukulaisista tai ystävistä. Vastuun kanto eri ihmissuhteista on usein jäänyt minun harteilleni. Olen murehtinut vaikka kuinka montaa kaverisuhdetta, joka on mennyt tiensä päähän. Ja koska olen ihminen,on minun myönnettävä että varmasti olen itsekin menneisyydessäni "pilannut" monta ihmissuhdetta kypsymättömyydelläni elää sopusoinnussa itseni kanssa. Välillä se harmittaa, mutta minkäs teet. Mennyttä ei saa takaisin murehtimalla, siksi olen antanut itselleni anteeksi. Olen myös päättänyt, että jokainen jota olen menneisyydessä mielestäni loukannut, ansaitsee anteeksipyyntöni sitten kun maailmankaikkeus antaa siihen mahdollisuuden.  On vaikea luovuttaa.
Siispä:
Tänään ja tulevaisuudessa annan muille ihmisille mahdollisuuden purkaa ystävyyden minun kanssani, olemme kuitenkin saaneet toisistamme jotain joka jää elämään. Kiitos siis kaikille, jotka olette jakaneet kanssani pieniäkin asioita, arvostan teitä vaikka tiemme ovatkin jo mahdollisesti eronneet <3 

Ja miten tämä kirjoitus sitten liittyyy avocadoihin.. No ei mitenkään, halusin vain kertoa teille että pidän niistä!

Ihanaa päivää kaikille <3

Katri

Tänään 6.1.2014 Olen onnellinen kaikesta, mitä eteeni tulee..

Loppiaisaatto merkitsee monelle joulun loppumista, mutta se on varmasti myös paljon muutakin. Viime vuoden viimeiset rippeet voi heittää menneisyyteen ja valmistautua elämään täysillä tätä vuotta. Hyvää uutta vuotta siis kaikille tasapuolisesti, ketään unohtamatta! Vuosi 2013 oli minulle mielettömän henkisen kehittymisen vuosi, mutta koen kuitenkin että on ihana jättää se kaikki menneisyyden syövereihin ja suunnata katse tulevaisuuteen :) 

Täytin kesällä 40-vuotta, mikä oli eräänlainen rajapyykki minulle. Tajusin, ettei minusta enää voi tulla esimerkiksi lentokapteenia, poliisia tai avaruuslentäjää :) En onneksi ole koskaan haaveillutkaan kyseisistä ammateista :)
Mutta muuten voin tehdä mitä vain, ja aionkin tehdä vastaisuudessa vain sitä mistä pidän.
JA:
Aikuisena naisena, olen onnellinen kaikesta mitä eteeni tulee. Ilman katkeruutta tai vihaa!
Tämä on mottoni vuodelle 2014 <3

Viime vuonna sattui ja tapahtui paljon hyvää, joista päällimmäisenä muistelen omaa valokuvanäyttelyäni Jade-galleriassa toukokuussa.  Näyttely oli unelmieni täyttymys kaikin puolin. Tunnetta, joka syntyy omien valokuviensa katselemisesta gallerian seinillä; on vaikea kuvata. Sen säilytän omassa tunnelokerossani hamaan loppuun asti ja nautin sen muistelemisesta edelleen.
Oli myös ihana vapautua "kouluttamattomuuden" tunteesta omien valokuviensa suhteen. Otin vapauden olla valokuvataiteilija, vaikka minulla ei olekaan mitään paperia, joka todistaisi minun osaavan kuvata hyväksytysti. Päätin että, saan olla taiteilija ja kuvaan juuri niin kuin itse parhaaksi koen. Se on luovaa toimintaa parhaimmillaan ja sen hedelmistä saatte toivottavasti nauttia vielä pitkään :)

Iloitsen elämästä.

Toinen suuri asia, joka muutti minua valtavasti oli Minä Olen- messuilla tapahtunut kohtaaminen Suvituuli Siikasaaren kanssa.
Suvituuli on muusikko, laulaja, intuitiivinen parantaja ja vaikka mitä muuta <3 Hän tuli kohdalleni, juuri silloin kun tarvitsin häntä elämääni. Osallistuin Suvituulen ääniparantajan-kurssille ja se kurssi oli todellinen aarreaitta minulle <3 Löysin Suvituulen kanssa itsestäni sellaisia voimavaroja, joita en tiennyt olevan olemassakaan, ja sain häneltä valtavasti ohjausta oman parantaja-identiteettini kanssa. Suvituulen blogi / kotisivut löytyvät täältä: http://valonhoitolasuvituuli.blogspot.fi/
Kiitos Suvituuli, you are my soulmama <3 <3

Elämääni tuli viime vuonna myös paljon ihania uusia ihmisiä jotka ( KYLLÄ) pitävät myös blogeja:Tässä niistä muutamia:
Maria Lindahl <3 <3 <3 : http://mummolachic.blogspot.fi/
Marian blogista saat energiaa enemmän kuin jaksat ottaa vastaan <3
Marika Rosenborg : http://suhteellistajasuhteetonta.blogspot.fi/
Marika on parisuhdekouluttaja ja kohta valmis logoterapeutti.
Pequ Nieminen: http://hidastaelamaa.fi/
Hidasta Elämää - sivusto on Slow-life ajatteluun perustuva sivusto , jossa on kirjoituksia, linkkejä ja kaikkea kivaa Sinulle, joka haluat hidastaa ja löytää jotain uttaa elämääsi <3

Hyväksyn itseni sellaisena kuin olen.

On myös pakko myöntää, että myös osallistumiseni The Voice of Finlandiin muutti elämässäni lähes kaiken mikä ei ollut jo muuttunut ;)
Jälkikäteen on helppo sanoa, ettei haitannut vaikkka en päässytkään jatkoon. Mutta kohdallani se taitaa olla totta. Osallistumisellani oli suurempi merkitys, vaikka se tosin selvisi minulle myöhemmin alakulon poistuttua...
Näen selvästi, ettei minun ollut tarkoituskaan päästä eteenpäin kilpailussa. Minun piti kuitenkin  mennä näyttämään koko suomelle, että änkytän. Kävin änkyttämässä kameroille, ja mitä tapahtui? Henkinen vapautuminen änkytyksen ikeestä, sanan varsinaisessa merkityksessä. Vapauduin siis pelosta puhua! Ja mikä parasta, sain valtavasti palautetta esiintymisestäni ja rohkeudestani, se auttoi minua käsittelemään pettymyksen alakulon mikä luonnollisesti tulee ( vaikka olenkin aikuinen ). Hurraa, suosittelen kaikille kallionkielekkeeltä hyppäämistä ( kuvainnollisesti tietty, hehe).

Siispä, onnea uuden vuoden tapahtumille. Otan vastaan sen, mikä on tarkoitettu tulevaksi.
Hoidan omaa itseäni, kuuntelemalla sydäntäni ja seisomalla päätösteni takana! Tämä vuosi on minun huippuvuoteni, siitä olen varma!

Halauksin Katri <3