Heräämisiä

Viime vuoden seurauksena minulle tuli kriisi. Iso sellainen. Olin teeveessä, luulin tulevani julkkikseksi ja vedin itseni piippuun... Huh!

Kun vuosi vaihtui, olin niin puhki ja väsynyt että en tiennyt kuka minä olen ja miksi olen täällä.
Olen aina ollut ensisijaisesti laulaja ja koko elämäni on kietoutunut musiikin ympärille. Minä olen musiikkia, ja sukuperimän takia koko elämäni on musiikkia. Suhtaudun musiikkiin intohimoisesti, ja välillä tuntuu että on vaikea löytää sielunkumppaneita jotka jakaisivat tämän saman intohimon. 

No joo, teeveen jälkeen en ollutkaan oikeastaan yhtään mitään juuri kenellekään. Tottakai ympärilläni on muutamia vanhoja ystäviä ja joitain uusiakin, jotka ovat toivottavasti edelleen ystäviäni kaiken tämän kipuilun jälkeen. Mutta pettymys oli iso, sen myönnän. Etten ollutkaan mitään ihmeellistä, laulajana. Hupaisaa, tuo teevee olikin minulle mahdollisuus kasvaa ihmisenä. Ei muuta. Se oli myös mahdollisuus punnita eri vaihtoehtoja ja huomata, että ihminen on ihmiselle susi. Useimmat ovat lampaan vaatteissa, mutta totuus paljastuu aina.

Myös teeveen kulisseissa tapahtui tätä roolien riisumisen ihmettä, aika monta kertaa.
Kyykyttäminen uhkailun ja egon kautta tuli tutuksi. Hurjaa.
Mutta opin, että minun ylitseni ei kävellä enää koskaan. Ei koskaan.
JA:
Teeveen tekeminen oli kaikesta huolimatta kivaa ja olen kiitollinen kaikille ihmisille, joiden kanssa tein töitä ja joiden kautta sain mahdollisuuden tähän kaikkeen. KIITOS!

Tapasin pari enkeliäkin... ihmishahmossa tosin, mutta heidän sydämensä on puhdasta kultaa ja täynnä rakkautta. Nämä tapaamiset toivat iloa ja valoa elämääni.

Kaiken edellä olevan seurauksena, kävin keskustelua itseni kanssa ja se se vasta olikin mielenkiintoista.. Kuulkaa oi lukijat seuraavaa...

Hyvä vastaanottaja, täällä on sinun sisäinen äänesi. Kuule minua… 

Onneksi olkoon, olet nyt voittanut pääsylipun elämäsi seuraavalle tasolle ja kenties pääset taas lähemmäksi omaa itseäsi ja voit olla taas vähän onnellisempi.

Olet siis nyt ymmärtänyt vihdoinkin, että olet ollut samanlainen kuin muumipeikon tarinoissakin seikkaillut ”näkymätön lapsi Ninni”. Vaikka ei koskaan tuntunutkaan siltä, ainakaan kovin paljon. Tunsit tietenkin aina silloin tällöin toivovasi, että tietyt ihmiset elämässäsi näkisivät sinut sellaisena kuin olet ja kenties he jopa sanoisivat sinulle jotain kaunista. Olet kai jopa kuvitellutkin seuraavia repliikkejä heidän suustaan: 

·         Hei, vitsit sä oot kyllä hyvä laulaja, mä todella tykkään äänestäsi. 

·         Mä olin tänään kuuntelemassa sua karaokessa ja mulla olis yks tosi hyvä uus proggis johon sä sopisit laulajaksi. Kiinnostaisiko sua?

·         Sano vielä uudestaan toi yksi sana, mua eritoten kiehtoo sun tapasi änkyttää ja haluaisin kuulla sitä lisää, ole niin kiltti… 

Listaa ja kuulemattomia lauseita voisi jatkaa loputtomiin, eikö totta? Ja olet edelleen pettynyt ihmisiin? Joka kerta kun kaveriasi kehutaan karaokessa tai muualla laulutaidoistaan, sinun sydämesi särkyy ja kestät sen tunteen nielaisemalla kerran tai kaksi. Kuulumattomasti totta kai, ei kai pettymystä voi näyttää. Ja ethän sinä voi vaatia ihmisiltä mahdottomia. Eivät he kerta kaikkiaan voi sanoillaan täyttää sinun lapsesta asti tyhjillään ollutta sydäntäsi. Mutta silti jaksat herätessäsi uuteen päivään, toivoa että jos se kuitenkin tapahtuisi tänään ja joku sanoisi taikasanat joita olet odottanut. .

Oletko koskaan ajatellut, että sinusta tuntuu tältä nyt koska et saanut kuulla hyväksyviä lauseita ja olemassaolollesi hyväksyntää silloin kun olit pikku tyttö? 

·         Olen ajatellut! 

Älä ole kiukkuinen. Et ole luultavasti muuta tehnytkään kuin ajatellut noina vuosina jolloin olet elänyt elämääsi. Varmasti olet itkenyt monta kertaa näkymättömiä kyyneliä siksi, ettei kukaan huomaa sinua ja taitojasi. Älä kuitenkaan itke enää. Se isoin pettymys on tapahtunut todella kauan aikaa sitten, ja nyt olet jo aikuinen. Ne ihmiset joihin asetat odotuksesi, tuovat sinulle luultavasti vain pettymyksen ja elämäsi ei koskaan mene haluamaasi suuntaan. 

·         Tiedän osaavani, ja minun itsetuntoni on ihan kohtuullisen hyvä. 

Niinpä. Mutta tunnen sinut, ja tiedän että olet pikkutytöstä asti haaveillut laulajan urasta. Tai oikeastaan siitä, että ihmiset näkisivät sinut, hyväksyisivät sinut ja arvostaisivat sinua muusikkona ja laulajana. Olen melko varma, että vanhempasi eivät koskaan sanoneet sinulle näitä asioita, vaikka katsoit heitä anovasti ja toivoit parasta. Olen pahoillani. He ovat nyt kuolleet, joten hyvitystä et voi edes saada. Ainoa mitä voit tehdä, on päästää irti. Päästää irti pohjattomasta itsensä syyttelystä. ja uskoa vihdoinkin sen, etteivät vanhempiesi valinnat olleet sinun vikasi. Olet hyvä ja kaikin puolin kelpo tytär. Olet erittäin musikaalinen ja omaksut nopeasti kaiken uuden tiedon ja osaat vieläpä käyttää sitä laulaessasi tai soittaessasi huilua. Ja vielä pitää sanoa, että olet käsittämättömän monipuolinen laulaja, sen voit uskoa. Riittääkö tämä? 

·         En ole varma… Mutta mitä jos minusta ei koskaan tulekaan kalifia kalifin paikalle? 

Tarkoitat varmaankin, laulajaa muiden tähtien joukkoon? Kuulut mielestäsi tähtitaivaalle? Haluatko varmasti siihen maailmaan, jossa mahdollisesti olisit onneton, yksinäisine hotellihuoneineen ja siipeilijöineen jotka pitävät sinusta vain koska olet ”kuuluisa”.. 

·         No miksen haluaisi? Sinnehän olen aina toivonut pääseväni. Ihan niin paljon, että sydämeen koskee ja tuntuu että kuolen. 

Ymmärrän sinua, ja voin kuvitella että olet ollut onneton ja stressaantunut asiasta.. Mutta voisitko ajatella että elämällä on tarkoituksensa ja että tämä kaikki on kääntyvä voitoksesi ajan kuluessa? Sitä paitsi oletko valmis siihen prässiin, joka isojen levy-yhtiöitten artisteilla yleensä kuuluu diiliin? Hiuksesi mahdollisesti muutettaisiin, ääntäsi muokattaisiin studiossa lähes tunnistamattomaksi ja kaiken kukkuraksi sinut laitettaisiin laulamaan kenties mitään sanomatonta populaarimusiikkia vain siksi, että se kelpaisi radioon? Oletko valmis siihen? 

·         Nyt pistit pahan.. Haluanko hyeenojen ruuaksi? En tiedä, ehkä en. Onko se paha? Onko kauheaa jos haluan olla taiteilija taiteen vuoksi, enkä ymmärrä bisneksestä kuin vähän? Haluan olla oma itseni, laulaa omalla äänelläni ja koskettaa ihmisiä aidosti ja rehellisesti, ilman suitsimista. No joo, nyt vastaukseksi tulee, että ” kuule maailmassa on niin monia, jotka ajattelevat samoin, mikä tekee sinusta erilaisen?”. 

Toinen vastaus, jonka olet kuullut monia kertoja on "Kuule, ei kaikista vaan voi tulla tähtiä". Sekin kannattaa hyväksyä ja antaa olla". Olen itsekin kokenut samanlaisia asioita. Ei niistä kannata ottaa itseensä, vaikka se sillä hetkellä tuntuukin kauhealta. Usko pois, ei kaikista tarvitsekaan tulla tähtiä ja kuuluisia. Mitä siitä tulisi jos kaduilla kävelisi vain kuuluisia henkilöitä Kukaan ei saisi olla rauhassa ja ihmisiä ammuttaisiin useammin kuin käytäisiin vessassa....  Blaa blaa.. 

Hurjaa eikö totta. Tämä keskustelu loppuu tähän! Kiitos! Kiitos itselleni, tästä mielenkiintoisesta seikkailusta joka jatkuu... jossain muualla ja joskus toiste. Kiitos lukijalle kärsivällisyydestä.

 Ja niin tämäkin aihe sai lopun, ja onnellisen sellaisen. 

Kiitos Teppo kuudestatoista vuodesta, ja siitä että olet rinnallani vaikeina aikoina ja jopa silloin kun etsin itseäni <3

Olkaamme vielä ainakin seuraavat kuusitoista vuotta yhdessä <3 <3 

Halauksin Katri